Menu +

Etsi

“Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan.”

Yksi argumentti, jolla ympäristötuhoa lieventäviä toimia pyritään vesittämään, perustuu ajatukseen, että aikaisemmat varoitukset ovat osoittautuneet turhiksi siinä mielessä, että pahimmat katastrofit on vältetty ja siten päädytty tilanteeseen, jossa “kaikki menee paremmin kuin koskaan ennen”. Syytä huoleen ei ole, koska ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan. Ongelmia on, mutta ne ratkaistaan, kuten aiemminkin on käynyt. Tuomiopäivän julistajat pitää jättää omaan arvoonsa. Tämä positiivisuutta uhkuva retoriikka ponnistaa osin pätevältä pohjalta, mutta siinä on myös vakavia ongelmia.

Argumentin “menee paremmin kuin koskaan”-osiota on julkisuudessa liitetty esimerkiksi Johan Norbergin, Bjørn Lomborgin, Steven Pinkerin ja Hans Roslingin kirjoituksiin ja Suomessa näitä ajatuksia on edustanut esimerkiksi Esko Valtaoja.

Mitä vikaa siinä on, että muistutetaan nykymaailman hyvistä kehityskuluista – köyhyyden ja nälän vähentymisestä, puhtaan veden saannin laajentumisesta, lukutaidon ja terveydenhuollon edistyksestä? Ei mitään. Ongelmalliseksi nämä lausumat muuttuvat silloin, kun maailmantilanteen kuvauksesta jätetään tietoisesti merkittäviä ilmiöitä huomiotta tai niitä vähätellään. Sitäkin hankalampia väitteistä tulee, kun hyvien kehityskulkujen muistuttamisen rinnalla väitetään, että juuri kukaan ei puhu niistä. Oman tolkullisuuden vastapuoleksi maalataan kuva tuomiopäivän julistajista, jotka eivät ole kiinnostuneita faktoista.

“Maailmassa menee paremmin kuin koskaan”

Kuten sanottua, tietyllä valikoidulla joukolla mittareita otsikon väitteessä ei ole mitään vikaa. Nälkäisten, lukutaidottomien ja äärimmäisen köyhien ihmisten määrä on vähentynyt maailmassa pitkään. Verrattuna vaikkapa sadan vuoden takaiseen maailmaan tilanne on parempi näillä inhimillisen kehityksen mittareilla. FAO on tosin varoittanut, että nälkäkehityksessä otetaan nyt takapakkia, ja kun nälkää mitataan monipuolisemmin, aiempi kehitys ei ole aivan niin ruusuista. Silti peruskuva pätee: nälkä on vähentynyt. Lukutaito on levinnyt, yhä useammalla on pääsy terveydenhuollon piiriin ja lapsikuolleisuus on vähentynyt reilusti. Myös köyhyyttä on vähemmän, joskin kehitystä värittää suurten ihmisjoukkojen “nippuuntuminen” virallisten hyvin alhaisten köyhyysrajojen tuntumaan.

Nykyistä ihmiselämää voidaan verrata myös paljon varhaisempiin historian vaiheisiin, jolloin ihmiskunnan enemmistö oli nälkäisempää, sotaisampaa ja köyhempää (joskin varallisuuden vertailu radikaalisti erilaisten elämäntapojen välillä on hyvin ongelmallista). Ei kuitenkaan tarvitse olla historiantutkija ymmärtääkseen tällaisten historiallisten vertailujen ongelmat. Ihmiskunnan historiassa on vaiheita, jolloin laaja yhteiskunnallinen muutos merkitsi alkujaan kurjistumista. Laajamittainen viljan viljely ja myöhemmin teollinen vallankumous ovat usein käytettyjä esimerkkejä historiallisen kehityksen kaksikasvoisuudesta. Vasta myöhemmät kehityskulut ovat saaneet näiden muutosten hedelmät laajemmille joukoille. Vaikka jälkikäteen “suuressa kuvassa” ihmiselämä parantui, lukemattomissa “pienissä kuvissa” myös aikansa mittapuulla hyvinvoivat yhteisöt murskaantuivat.

Historian näkeminen yhtenäisenä ja yksilinjaisena edistystarinana sivuuttaa kaikki ne yhteiskunnalliset kamppailut, jotka tekivät tämän “uusjaon” mahdolliseksi. Se sulauttaa yhdeksi historian pakettiratkaisuksi esimerkiksi moraalisten näkemysten muutoksen, yhteiskuntien demokratisoitumisen, hygienian ja lääketieteen kehityksen ja uusien energianlähteiden käyttöönoton. Kaikki ovat askeleita samalla hyvän polulla. Tällainen niputtaminen on sivumennen sanoen tietysti ongelma myös sellaisissa näkemyksissä, joissa edistyksen ongelmia kritisoidaan samanlaisella yksinkertaisella historiankäsityksellä. Kaikki hedelmät ovat muka samasta pahan tiedon puusta.

Joka tapauksessa vähintäänkin Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia voidaan kokonaisuudessaan pitää – paikoin synkeästi värittyneenä – menestystarinana, mitä näihin keskeisiin inhimillisen kehityksen ulottuvuuksiin tulee. Tuo ajoitus ainakin väistää sen kysymyksen, miten edeltävien vuosikymmenten toistasataa miljoonaa kuolonuhria aiheuttaneet joukkotuhot mahtuvat yksilinjaisen edistyksen maailmanhistoriaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, mitä jätetään kertomatta: samaan aikaan kiihtyneet ja ensimmäistä kertaa todella globalisoituneet ympäristöongelmat. Ilmastonmuutos on näistä vain yksi, joskin erilaisin tavoin kaikkiin muihin vaikuttava. Muita nykymaailman suuria kriisejä ovat viljelysmaan vaurioituminen, makean veden varantojen hupeneminen, merten tilan heikkeneminen, erilaiset saastumisen muodot ja monin eri tavoin ilmenevä biodiversiteetin kato. Kaikkien näiden ongelmien juuret ulottuvat kauemmas, mutta viime vuosisadan jälkipuolisko merkitsi niin tuotannossa ja taloudessa kuin ympäristöongelmissakin “suurta kiihdytystä”.

“Kultaiset vuosikymmenet” Toisen maailmansodan jälkeen ovat samalla nykyisten ympäristöongelmien lähtökohtien ja laajamittaistumisten vuosikymmenet. Massiivisia määriä lukutaitoisia ja hyvinvoivia ihmisiä ei olisi noina vuosikymmeninä ilmaantunut ilman fossiilisten polttoaineiden massiivista käyttöä, mikä puolestaan on johtanut ilmastonmuutokseen.

Hurja tuotannon kasvu on nojannut uudenlaisten teknologioiden, tiedon ja ihmisten organisoitumisen tapojen lisäksi fossiilisten polttoaineiden laajamittaiseen käyttöön – ne antoivat käyttövoiman modernien yhteiskuntien synnylle. Käsillä on siis historiallisesti ainutlaatuinen ongelma: voidaanko tämän kehityskulun myötä kypsyneet hyvät hedelmät erottaa huonoista? Voidaanko hyvinvoinnin tärkeimmistä edistysaskeleista pitää kiinni samalla, kun globaali sivilisaatio joutuu mullistamaan energiaperustansa ja siinä sivussa kaikenlaista muutakin? Tähän historia antaa niukasti vastauksia.

“Ennenkin oli ongelmia, ja ne ratkaistiin”

Kerrotaan tarinaa Lontoosta: hevosten lanta alkoi 1800-luvun lopulla muuttua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, kun koko kaupunki oli liikenteen kasvun myötä ennakointien mukaan hukkumassa lantaan. Mutta sitten tulivat autot ja niin hevoset kuin lantakin katosivat. Hevosten ja kaupunkien historia on kiinnostava ja hauskakin aihe, mutta esimerkkinä ihmiskunnan kyvystä ratkaista suuria ongelmia se ontuu. Siirtyminen polttomoottorien käyttöön ei nimittäin vain korvannut hevoskiesejä yksi-yhteen, vaan liikkuminen lisääntyi ja toi mukanaan hyötyjen rinnalla uusia ongelmia.

Otsonikadon torjuminen on parempi ja syystä suosittu menestystarina kansainvälisestä ympäristöpolitiikasta, mutta sekään ei käy vertauskohdaksi nykyiselle ympäristö- ja luonnonvaraongelmien joukolle. Otsonikatoa aiheutti joukko teollisia kemikaaleja, jotka eivät olleet yhteiskuntien infrastruktuurin keskiössä. Samoin DDT:n käytön (osittainen) alasajo oli merkittävä saavutus, mutta onnistui juuri siksi, että se kosketti vain yhtä kemiallista yhdistettä. Kummankin kohdalla olennaista on myös, että samat tuottajat pystyivät hyötymään korvaavista tuotteista. Ainakin alkuun korvaajat osoittautuivat paremmiksi – joskin nykyinen huoli hyönteisten joukkotuhosta kertoo, ettei maatalouskemikaalien ongelma mihinkään hävinnyt.

On kuitenkin päivänselvää, että nykyiset ongelmat ovat historiallisesti ainutlaatuisia monessa mielessä. Juuri tämä nykyisten ongelmien moninainen ja yhteen nivoutunut erityislaatu tekee niistä “viheliäisiä” (wicked).

1) Ne ovat globaaleja, ja ilmastonmuutoksen tapauksessa myös muuttuva ympäristön järjestelmä on aidosti globaali.

2) Taustalla ei ole yksi ongelmallinen tekniikka tai aine, vaan ongelmat ovat juurtuneet syvään yhteiskuntiin, esimerkiksi niiden energiaperustaan tai ruokajärjestelmään.

3) Ongelmat juontuvat myös inhimillisen toimeliaisuuden mittakaavasta, eivät vain sen laadusta: väestö on kasvanut ja kaupungistuminen kiihtynyt.

4) Ongelmiin on päädytty jatkuvasti kiihtyneen tuotannollisen toiminnan myötä ja historiallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa, globaalissa ja jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmantaloudessa.

5) Vanhoissa toimintatavoissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa on kiinni valtaisat taloudelliset intressit ja yhteiskunnalliset valtasuhteet.

Tästä tilanteen ainutlaatuisuudesta ei ole mitään tieteellistä epäselvyyttä: IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C, maailman tutkija-allianssin uusi varoitus, IPBES:in varoitukset biodiversiteetin kadosta ja Consensus for Action -julkilausuma puhuvat selvää kieltään.

Nykyistä ongelmavyyhtiä ei voi kuitata esittämällä, että edistyksen siunausten rinnalla on “vain yksi” ongelma (hevosen lanta, DDT, hiilidioksidi). Ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan joukko toisiaan ruokkivia ongelmia, joita ei voida palauttaa yhteen tekijää.

“Ennenkin on sanottu, että maailma tuhoutuu, muttei se tuhoutunut”

Tämä retorinen heitto maalaa lausujasta itsestään kuvan tolkullisena faktaihmisenä ja muista maailmanlopusta paasaavina kiihkoilijoina. Vahvojen ja poissulkevien vastakohta-asetelmien luominen on tyypillistä yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joissa pyritään kyseenalaistamaan toisten osapuolten tieto perinjuurin – vaikka se olisi tieteellisissä instituutioissa syntynyttä, koeteltua ja pitkän työn jälkeen yhteisymmärryksessä hyväksyttyä.

Mutta kuka sanoi, että maailma tuhoutuu? Puhutaanko keskiajan tuomiopäivän ennustajista, joiden ennustusten perusta kieltämättä oli kyseenalainen? Tai kenties sormi osoittaa Toisen maailmansodan jälkeiseen huoleen globaalista ydintuhosta – mutta on vaikea nähdä, että huoli olisi ollut katteeton tai että vaara olisi vältetty jonkinlaisella historian vääjäämättömyydellä. Vai olivatko rauhanliikkeet ja diplomatia turhia, koska suurta sotaa ei tullut?

Vai puhutaanko ilmastonmuutoksesta? Tieteellinen ja tieteeseen perustavien ympäristöjärjestöjen viesti ei ole koskaan ollut, että “maailma tuhoutuu” – toki lukemattomien ihmisten ja muiden eliöiden omat pienet ja suuret elämisen maailmat voivat mullistua tuhoisasti. Ilmastonmuutoskeskustelun historia ei ole täynnä epäonnistuneita ennusteita vaan ennusteita, joiden vuoksi ei toimittu. Siksi jouduttiin tekemään pahempia ennusteita. Vielä joitain vuosikymmeniä sitten puhuttiin ilmastonmuutoksen estämisestä. Nyt puhutaan sen hillitsemisestä ja tilanteen korjaamisesta ehkä joskus ensi vuosisadalla. Vähän kun vielä vitkutellaan, voidaan puhua vain kaikkein pahimpien seurauksien välttämisestä.

“Luotan, että tämäkin ratkaistaan.”

Hyvä. Sen eteen soisi sanojan tekevän mahdollisimman paljon, sillä mitään suurta historian ongelmaa ei ole ratkaistu vain luottamalla, että kyllä se siitä suttaantuu.

Mitä samalla tullaan sanoneeksi muista? Että he eivät usko ongelmien ratkaisemiseen? Yksipuolisen positiivisuuden sanomaan liitetään kovin usein ajatus, että maailman ongelmista puhuvat ovat negatiivisia ankeuttajia, jotka eivät halua mitään hyvää. Ikään kuin oletetaan, että ihmiset tarvitsevat epätoivoa ja elävät siitä. Tämä on kummallinen silmänkääntötemppu. Yhtäkkiä he, jotka varoittavat esimerkiksi ympäristöongelmista ja vaativat toimia niiden ratkaisemiseksi, eivät muka uskokaan, että mitään hyvää voi saada aikaiseksi.

“Ei pidä hötkyillä, ettei toimita väärältä pohjalta.”

Tämä argumentti on melko tuore tulokas ympäristökeskustelun kentällä. Vielä jokin aika sitten oli täysin salonkikelpoista kieltää ongelmat. Nykyään se on harvinaisempaa. Sen sijaan on suosittua kyseenalaistaa nykyisten ongelmien edellyttämiä toimia joko siltä pohjalta, että ne ovat liian kalliita, tai sillä perusteella, että emme tiedä asioista tarpeeksi. Toimet on voitava perustella kunnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa, jos samaan hengenvetoon kyseenalaistetaan maailman tiedeyhteisöjen viestit? Mikä on paremmin perusteltua kuin laajapohjainen tiede?

Tähän argumentin alkakohtaan liittyy toisinaan käsitys, että tutkijoiden esittämät näkemykset ovat yhtä subjektiivisia kuin kenen tahansa, aivan samalla tavalla henkilökohtaisten näkemysten värittämiä. Tieteellinen työ ei onnistu ilman taustaoletuksia, se on totta. Mutta tieteellisten instituutioiden ja menetelmien (tieteen sisällöllinen riippumattomuus, vertaisarviointi, julkaisun jälkeinen kritiikki, tieteellinen koulutus, aiempien tuloksien varmentaminen, tieteellisten julkaisujen taso, kriittinen ajattelu jne.) tarkoitus, silloin kun ne toimivat, on varmistaa, että tieteen tulokset eivät ole tällaisten oletusten ja uskomusten ylimääräämiä. Tiede voi epäonnistua tässä, mutta se ei ole tieteen perusluonne.

Jos tieteellinen tieto ja mielipiteet asetetaan samalle viivalle, millä tavalla päätöksiä voitaisiin tehdä “oikealta pohjalta”? Käytännössä tällä argumentilla vain kyseenalaistetaan kaikki muut vaatimukset ilman perusteluja.

*

Tämä argumenttien kimara päätyy tieteen väheksymiseen – on kunnioitettava faktoja, mutta vain niitä faktoja, joista itse sattuu pitämään tai joihin itse uskoo. Vääjäämättömän edistyksen tarina on kuitenkin houkutteleva, ja se on mitä ilmeisimmin helppo niellä, sillä se luo mielikuvan tieteellisestä sivistyksestä ja positiivisesta meiningistä. Monille nimen omaan positiivisuus ja toiveikkuus lieneekin tässä sanomassa houkuttavinta – useimmat eivät varmaankaan edes tule ajatelleeksi sen tieteellistä problemaattisuutta ja valikoivaa näkökulmaa. Vahva vastakkainasettelu toivon ja pelon välillä on leimallista ympäristökeskustelulle, ja vaihtoehdot tahdotaan nähdä poissulkevina. Mutta miksi ihmeessä maailma ei voisi antaa eväitä kumpaankin? Jos faktat jotain kertovat niin sen, että nykymaailma on sekä toiveikas että pelottava – ja kuten edellä kuvasin, aikakauden viheliäisin ongelma on yrittää rakentaa kehityskulku, joka voi erottaa näitä juonteita toisistaan.

Valitettavasti tässä onkin toinen houkutus, joka tekee tästä argumentticocktailista myrkyllisen. Saarnaamalla yksipuolista edistyskertomusta, väheksymällä nykyisiä ongelmia ja leimaamalla muut kiihkoilijoiksi tulee sanoneeksi – tahallaan tai tahattomasti – että on parasta jatkaa nykyisellä kehitysuralla. On parasta pitää yhteiskunnat ja ihmisten elämänmuodot pääosin ennallaan, sillä ne tuottavat lopulta ratkaisut, kuten ne tuottivat ennenkin. Optimismi tuottaa kierosti passiivisuutta sen sijaan, että se peräänkuuluttaisi toimintaa nykymaailman historiallisesti ainutlaatuisten ongelmien selättämiseksi.

Näillä argumenteilla päädytään vastustamaan sitä, että yhteiskuntien on muututtava perusteellisesti. Perusteellinen muutos on kuitenkin välttämätön, kun pyrkimyksenä on, että ihmisyhteiskunnat mahtuvat elinkelpoisen planeetan rajoihin, joissa hyvä elämä voidaan taata kaikkien ihmisten lisäksi myös monenkirjavalle ei-inhimilliselle elämälle.

***

Lähteitä ja lisämateriaaleja

Roland Paulsen, Lund University
“Better and better? A comment on Hans Rosling” (YouTube)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *